En heti tiennyt, mihin suuntaan olin menossa. Tiesin vain, että nykyinen tahti, jatkuva suorittaminen ja työn imu, joka oli ennen palkitsevaa, alkoi tuntua raskaalta. Kun samaan aikaan yrität olla hyvä äiti, hoitaa vastuullista työtä ja säilyttää itsesi jossain kaiken keskellä – jokin alkaa hiljaa säröillä.
En uupunut näkyvästi. En romahtanut kerralla. Mutta aloin huomata, miten oma vireystila laski, into väheni ja sydän ei enää syttynyt niille asioille, jotka ennen antoivat merkitystä.
Näin syttyi idea blogista: Kohtiaikaa. Nimi syntyi tarpeesta – tarpeesta löytää aikaa itselleni, omalle palautumiselle ja uudelle polulle. Halusin jakaa ajatuksia matkan varrelta, mutta ennen kaikkea kertoa rehellisesti, miltä muutos tuntuu, kun olet tottunut kontrolliin ja selkeisiin rooleihin.
Blogini ei ole valmiiden vastausten paikka. Se on paikka, jossa kysymykset ovat joskus tärkeämpiä kuin vastaukset:
Mitä vapaus oikeastaan tarkoittaa, kun on tottunut aikatauluihin ja velvollisuuksiin?
Ja miten uskaltaa ottaa askel uuteen, vaikka polku ei vielä näy?
Tässä blogissa tuon esiin omia kokemuksiani en vain terveydenhuollon ammattilaisena, mutta myös ihmisenä, joka opettelee elämään omilla ehdoillaan. Kirjoitan palautumisesta – ei vain fyysisenä palautumisena, vaan mielen ja identiteetin palautumisena omaksi itsekseen. Kirjoitan äitiydestä, valinnoista, työn muutoksesta ja ennen kaikkea vapauden kaipuusta.
Jos olet itsekin työssä, joka vie enemmän kuin antaa – ja tunnet, että elämä valuu liian aikataulutetuksi, liian vaativaksi – ehkä saat tästä samaistumispintaa. Ehkä olet myös matkalla kohti jotain uutta, vaikka et vielä täysin tiedä mitä se on.
Kirjoitan tänne niitä ajatuksia ja tunteita, jotka usein jäävät arjen alle. Ei siksi, että ne pitäisi piilottaa – vaan koska harvoin on aikaa tai tilaa pysähtyä. Nyt minä pysähdyn. Avaan vähän kerrallaan, mitä kaikkea pinnan alla on liikkunut. Ja ehkä sinäkin löydät tästä jotain, mikä osuu omaan kokemukseesi.
Tervetuloa mukaan matkalle – kohti aikaa, kohti vapautta, kohti itseä.